Käyttäjänimi:
Salasana:

 

Lekan lyhyt varustautumisopas: US Army 1943-1945, Euroopan rintama

Lekan lyhyet varusteoppaat on kirjoitettu antamaan aiheistaan kokonaisvaltainen pintaraapaisu lyhyesti, selkeästi ja suomen kielellä. Varusteista käsitellään vain etulinjassa käytettyjä varusteita.Erityinen kohderyhmä on airsoft-pelaajat, joille eri teeman mukaiset eläytymispelit ovat kova juttu. Oppaan luettuasi ymmärrät varustuksesta perusseikat, ja saat toivottavasti kiinnostuksen kipinän tutkia aihetta yksityiskohtaisemmin omin päin.

Jenkkien asevoimista on ensinnäkin syytä huomata yksi perustavanlaatuinen seikka: merijalkaväki (United States Marine Corps, lyhyemmin USMC) ja armeija (US Army) ovat kokonaan eri asehaaroja, vaikka tekevätkin samoja asioita. Ne ovat tavallaan kuin poliisi ja palolaitos, kummatkin viranomaisia, mutta erillisiä yksiköitä ja omilla varusteillaan. Muutamat varusteet ovat samoja, kun taas monet aivan erilaisia. Uskottavaa varustekokonaisuutta kasaavan on varottava, ettei ota armeijaa esittävään kokonaisuuteen vain merijalkaväen käyttämiä osia, tai toisinpäin. Tämä artikkeli käsittelee vain armeijaa. Merijalkaväki taisteli Tyynellä merellä, armeija hoiti Euroopan rintaman.

Jenkkiarmeijan varustejärjestelmä oli toisen maailmansodan alussa monimutkainen ja rönsyilevä. Eri joukot käyttivät eri varusteita, samoin moneen eri tilanteeseen oli ihan oma varustuksensa. Sodan loppua kohti mentäessä varustusta yritettiin yhtenäistää, mikä näin jälkikäteen keräilijän ja retroilijan näkökulmasta lähinnä sekoittaa pakkaa. Tavallisen jalkaväen ja maahanlaskujoukkojen (Airborne ja Glider) varuste-erot on syytä tiedostaa, sillä tässä pätee hieman samanlainen juttu, kuin armeijan ja merijalkaväen välillä. Maahanlaskujoukot oli paisunut porukka erikoismiehiä, joille kehitettiin paljon omia varusteita, joita ei muille jaettu. Erikoismiehille oli tärkeää pitää statuksestaan huolta, joten vaikka maahan päästyään he taistelivat samassa roolissa kuin tavallinen jalkaväki, pitivät he kynsin hampain kiinni omista varusteistaan aina, kun vain mahdollista. Tätä toimintaa myös tuettiin ylhäältä päin, sillä oli selkeää, että erikoismiesten erikoistavarat kasvattivat ko. porukan motivaatiota, ja tekivät heistä parempia taistelijoita. Maahanlaskujoukoilla oli mahdollisuus saada ja käyttää tavallisen jalkaväen varusteita, mutta näin tehtiin vain, jos omia ei saatu. Jokaikinen varusesine ei suinkaan maahanlaskujoukoilla ollut omansa, vaan periaatteessa vain ne, jotka erikoistehtävä (siis kesken lennon lentokoneesta poistuminen tai leijuntakoneella vihollisen linjojen taakse laskeutuminen) edellytti.

Värisävyistä: Suurin osa jenkkiarmeijan sodanaikaisista vaatteista on väriltään "olive", eli oliivi, mutta tämä ei välttämättä vastaa sitä, mitä nykyaikainen ihminen odottaa. Oliivi tarkoittaa yleensä ruskeaa, joskus, etenkin kuluneena, jopa khakia, ja vasta HBT-puvut ja M-1943 -puku rupesivat olemaan ihan vihreitä.
Varusteiden sävyistä liikkuu hurjia huhuja, mutta täyttä vahvuutta en ole löytänyt, että niitä olisi tahallaan tehty ennen sotaa nimenomaan kahkinvärisiksi. Alkusodasta sävynä oli Olive-Drab #3, joka on ehkä aivan vähän vihreää sisältävä harmahtava khaki. Vuodesta 1943 eteenpäin varusteita ruvettiin tekemään sävyllä Olive-Drab #7, joka oli sitten ihan oikea vihreä. Hauska yksityiskohta ovat välimallin varusteet, joissa on sekä hiekanväristä että vihreää kangasta. Näitä tehtiin ihan sodan loppuun asti.
Sota-aikana myös väriaineksista oli pulaa, ja äkkiä useissa eri paikoissa käynnistetty massatuotanto toi oman, reippaan vaihtelunsa. Materiaalia ei myöskään ollut hukkaan heitettäväksi, vaan kaikki käytettiin hyödyksi, minkä takia erityisesti värisävyt saattoivat vaihdella reippaasti jo vaatteen eri osissa. Samanväriset tetsarin taskut tai yhdenväriset housut ja takki olivat harvinaisuus, ellei peräti mahdottomuus. Reprotuotteiden värisävyjä ei kannata mennä helposti nollaamaan, yleisesti ottaen mikä tahansa vähän sinnepäin on oikeanväristä.

Vaatetus

Trousers, Wool, M-1937

Yleisin mielikuva toisen maailmansodan jenkkisotilaasta on pyöreä M1-kypärä, hiekanvärinen M-1941 -takki ja ruskeat housut. Nämä housut olivat jenkkiarmeijan sarkahousut vuosimallia 1937, jota käytettiin sekä kentällä että hienommissa tilaisuuksissa. Sarka on siis karkeaa villakangasta, joten housut olivat varsin lämpimät kesäkelejä silmällä pitäen. Tämän kun yhdistää vuoritettuun takkiin, alkaa helposti ymmärtämään sotilaiden porun Ranskan kesähelteillä.

Housut ovat melko löysät yksinkertaiset sarkahousut. Reisitaskuja ei ole, taka- ja sivutaskuissa ei ole läppiä. Housuissa on korkea vyötärö ja vyölenkit. Vyönä käytettiin yleensä kankaista, avoimella metallisoljella varustettua hiekanväristä vyötä. Housujen väri on "Olive", eli käytännössä ruskea, tosin eri haalistumisasteet loivat erilaisia väriyhdistelmiä.

Aitojen housujen nivussauma ei ole kovin kestävää mallia. Ominaisuus on yleensä kopioitu myös reprohousuihin. Housujen nivusten repeämistä voi välttää ottamalla oikean kokoiset (siis riittävän isot) housut ja ehdottomasti PITÄMÄLLÄ NIITÄ RIITTÄVÄN YLHÄÄLLÄ. Toisen maailmansodan aikana housuja ei lökötetty vyötäisillä, niinkuin nykyään, vaan ne vedettiin niin ylös, kuin vain menivät. Kuvia tsekkaamalla huomaa, kuinka housut ylettyvät nykyajan standardeilla jopa naurettavan korkealle. Liian alhaalla roikkuvat housut ratkeavat haaroista paljon nopeammin.

Sarkahousut ovat hankalasti saatavia ja usein kalliita. Vastaavia siviilihousuja ei ole pitkään aikaan tehty, mutta kirppikseltä saattaa hyvinkin löytää jotain 50/60-luvun hiihtohousuja jne. Housut ovat yleensä sen verta hyvin peitossa, että jos jostain löydät ruskeat, löysät villakangashousut, joissa ei ole reisitaskuja (tai josta ne voi poistaa), kannattaa tarttua tilaisuuteen - harva huomaa eroa. Jos sinulla on mahdollisuus hankkia reprot tai sopivasti vastaavat housut, ei omatuntosi voi antaa sinun kieltäytyä - nämä housut olivat jenkkiarmeijan yleisimmät housut, mutta niiden saatavuus ja hinta tekevät niistä retroilijoiden keskuudessa varsinaisen harvinaisuuden.

Aluspaidat

Aluspaitoina oli valkoisia ja oliivinvihreitä t-paitoja ja hihattomia paitoja. Malleista ei minulla ole tarkkaa tietoa, vaan eipä aluspaitaa yleensä näekään. Vihreä tai valkoinen hihaton paita (ns. M/vaimonhakkaaja) tai tavallinen T-paita kelvannevat.

Kenttäpaidat

Sarkahousuista voisi päätellä, että käytössä olisi ollut myös sarkatakki, mutta näin ei ollut - sarkatakki kuului vain paraati- ja hienosteluasukokonaisuuteen. Aluspaidan päällä pidettiin pitkähihaista flanellikankaasta tehtyä kauluspaitaa. Paidasta oli monta eri variaatiota. Muodoltaan se on tavallisen kauluspaidan näköinen, kunhan vain paksummasta kankaasta ja villainen. Rintataskut ovat isohkot ja melko alhaalla. Upseereilla paidoissa oli aina epoletit, miehstöllä ei koskaan.
Kenttäpaitaa pidettiin aina housujen sisässä. Tarpeeksi lämpimällä ilmalla se toimi päällimmäisenä paitana, harvemmin kuitenkaan taistelussa.
Paidat olivat oliivin värisiä, mikä käytännössä tarkoittaa ruskeaa.

Nopealla vilkaisulla paita saattaa näyttää tavalliselta ruskealta/vihertävältä kauluspaidalta, mutta tarkemmin tutkiessa huomaa, ettei siviilimarkkinoilta löydy vastaavaa. Jenkkien M/51 sarkapaita on hyvin samanlainen, mutta väriltään yleensä turhan vihreä.

Villapaita

M-1943 -asukokonaisuuden yhteydessä otettiin käyttöön ruskea villapaita puolikorkealla, napitettavalla kauluksella. Nykyaikaiset jenkkivillapaidat muistuttavat edelleen tätä vanhaa paitaa. Villapaita oli eri käytännöllinen ja siksi suosittu varuste. Vastaavaa ei juuri löydy siviilimarkkinoilta.

Puuvillavaatteet

Armeijan virallinen kesäpukukokonaisuus muodostui housuista ja kenttäpaidasta, samaa mallia kuin mainitut villaiset, mutta vaalean khakin värisenä ja ohuehkosta puuvillakankaasta. Nämä vaatekappaleet eivät sopineet kenttäkäyttöön ollenkaan, eikä niitä Euroopan rintamalla näkynyt käytännössä edes takalinjoilla.

Takki M-1941
Takki M-1941
Panssarimiehen kokonaisuus
Panssarimiehen talvipuku. Tässä ohjesäännön mukaan siististi puettuna. Housuja pidettiin usein kuitenkin takin päällä.

Jacket, Field, Enlisted men's, "M-1941"

Kun jenkkiarmeija tuli kertarysäyksellä Ranskan maaperälle, oli suurimmalle osalle jaettu vuonna 1941 käyttöön otettu kevyt kenttätakki. Tämä takki tunnetaan paremmin epävirallisella tyyppinimellä M-1941 eli lyhyemmin M41, sekä suunnittelijansa mukaisesti nimellä "Parson's Jacket". Tämä takki on melkein lentäjätakkimaisen lyhyt, ulottuen hiukan yli vyötärön. Siinä on epoletit ja perinteinen kaulus. Se sulkeutuu vetoketjulla, jota peittää napein kiinnittyvä suojaläppä. Hihansuissa on napein toteutettu kiristys. Takissa on kaksi vinoa kylkitaskua. Materiaali on hiekanväristä, tuulenpitävää puuvillakangasta. Takissa on ohut, oliivinvihreä tai ruskea flanellivuoraus.

M-1941 -takista tuli kauhea poru, kun sen kanssa ehdittiin todelliseen sotaan. Päällimmäinen harmi oli sen ohut vuoraus - se teki takin kesäkäyttöön liian kuumaksi, muttei kuitenkaan antanut talvella läheskään riittävästi lämpöä. Vetoketjun suojaläpän ja hihansuiden säädön takia takissa oli hurja määrä nappeja juuri sellaisissa kohdissa, joissa ne tarttuivat varusteisiin ja maastoonkin. Paitsi että tämä aiheutti sähellystä, rikkoi jatkuva tarttuminen puvun. Viimeisenä yleisenä valitusaiheena mainittakoon takin väri: varsin vaalea takki ei, etenkin haalistuttuaan, ainakaan helpottanut sotilaan maastoutumista. Tästä syystä takkia näkee usein pidettävän hullunkurisesti nurinpäin. Tumma vuori antoi paremman naamioarvon.

M-1941 -takki oli koko sodan ajan yleisin jenkkiarmeijan takki Euroopassa. Se ei missään nimessä ollut paras, mutta sitä oli tehty kauheat määrät, ja päälle vielä suuret miehet tahallaan viivästyttivät paremman M-1943 -puvun käyttöönottoa, minkä ansiosta sitä ei ensinnäkin maihinnousun aikoihin näkynyt ollenkaan, eikä sitä missään vaiheessa ehditty jakamaan läheskään kaikille. Nekin, jotka talvella saivat M-1943 -takin, saattoivat käyttää M-1941 -takkia sen alla lämpökerroksena.

M-1941 -takki ei välttämättä edes tuo sotilastakkia mieleen, ja samannäköisiä takkeja on tehty paljon siviilimarkkinoille. Hyvää vastaavaa en kuitenkaan ole koskaan nähnyt, ja koska reproja saa halvalla, kannattaa sellainen hankkia.

Jacket, Winter, M-1942, "Tankers' Jacket"

Panssarimiehistöjä siunattiin toisessa maailmansodassa erittäin hyvällä talvipuvulla. Tätä näkyi myös tavallisen jalkaväen käytössä, joko jompaa kumpaa osaa tai molempia erikseen. Takki oli erittäin haluttua tavaraa lämpimilläkin ilmoilla, ja moni hankki sellaisen tavalla tai toisella. Jälkeenpäin voi tuntua hassulta, että näin tukahduttavan kuuma takki on voinut olla heinä- ja elokuussa niin suosittu vaate. Yöt olivat kuitenkin kylmiä, varsinkin jos huopa on jäänyt takalinjoille.

Moderneista pilottitakeista tunnetuin, jenkkiasevoimien MA-1, juontaa juurensa tähän panssaritakkiin, ja se on muodoltaan erittäin samanlainen, kunhan vain uudemmista materiaaleista. Panssaritakki on siis yksinkertainen vuoritettu, lyhyt takki, jossa joka aukko - vyötärö, hihansuut ja kaulus - on varustettu resorein. Metallisella vetoketjulla ei ole omaa suojaläppäänsä. Taskujen puolesta löytyy kaksi vinoa kylkitaskua. Pintamateriaali on vaaleanruskeaa puuvillakangasta, resorit ja vuori tummempia. Takki on kiistatta hyvännäköinen, ja paljon toimivampi kuin M41-takki - se on lämpimämpi, eikä siinä ole mitään, mikä tarttuisi mihinkään kiinni.

Panssaritakki on niin toimiva laitos, että samanlaisia takkeja tehdään siviilimyyntiin edelleen. Hyvällä säkällä vastaan voi kävellä takki, josta ei taisteluvarustuksen kanssa millään arvaa, ettei se olekaan repro. Tätä tietoa ei kuitenkaan tule käyttää väärin - mikä tahansa takki ei tosiaan panssaritakista käy, eikä vähän sinnepäin -kamojen osto ole koskaan hyvä asia.

Trousers, Winter, M-1942

Panssaripuvun housut eivät levinneet jalkaväen keskuudessa yhtä laajalle, mutta niitä kuitenkin käytettiin - eikä siinä, kylmällä ilmalla niitä varmasti osasi arvostaa. Housut ovat malliltaan puolihaalarimaiset, eli ne nousevat edestä rinnan tasalle ja takaakin korkealle, ja kiinnittyvät kiinteillä henkseleillä. Housut avautuvat pitkällä vetoketjulla. Niissä ei ole ollenkaan omia taskuja, vaan vetoketjusulkuiset läpiviennit kyljissä ja yksi sepaluksen vieressä. Päällimateriaali on sama kuin panssaritakissakin, vaaleanruskea puuvillakangas. Housut ovat vuoritetut ja oikein lämpimät.

HBT-työpuku

Toisen maailmansodan alussa jokaisen pohjoisen pallonpuoliskon armeijan kenttäkelpoiset vaatteet olivat kesällä auttamattoman kuumat, eikä Yhdysvaltain armeija ollut poikkeus. Kesäkäyttöön oli kyllä khaki palveluspuku, joka oli havaittu puutteelliseksi jo ennen sotatointen alkua. Jotain melko sopivaa oli kuitenkin jo olemassa; hikiseen työntekoon tarkoitettu paksusta puuvillakankaasta tehty työpuku. Ennen euroopan rintamalle tunkeutumista tämä oli vaihtunut sinisestä farkkupuvusta oliinvihreään HBT-kankaiseen (karkealla, paksulla kudoksella tehty puuvillakangas), melko hyvin kentällä toimivaan pukuun. HBT-puvun nimellä tunnetuksi tulleella vaatekokonaisuudella oli omat ongelmansa - joista tärkeimpänä värin haalistuminen, mutta se oli kuitenkin parasta, mitä jenkkiarmeijalla oli kesäkeleille antaa, ja siksi se myös näki laajaa käyttöä.
Pukua käytettiin kesällä sellaisenaan ja usein kylmemmillä ilmoilla väli- tai päällikerroksena muiden vaatteiden kanssa. Talvivaatteiden jakelu takelteli, minkä ansiosta muutama epäonninen hytisi HBT-kamoissa vielä Ardennien offensiivin aikaan.

HBT-kangas on paksua ja kestävää puuvillakangasta. Nimi tulee sanoista herringbone twill, mikä taas kuvaa pinnan muotoa, joka muodostaa jonkun mielestä kalanruotomaisen siksakkuvion. Puku on karun yksinkertainen, takissa pitkät hihat ja kaksi isoa rintataskua, housuissa vyölenkit, nappisepalus ja kaksi isoa taskua, jotka ovat tavallaan reisitaskut, mutta ylempänä kuin on totuttu ajattelemaan. Napit ovat samanlaiset kuin nykyajan farkuissa, isot, metalliset ja niitattu kiinni. Takin helma pidettiin yleensä pois housuista, paitsi silloin, kun yritettiin näyttää oikein särmältä ja paraatikelpoiselta. Sekä takissa että housujen sepaluksessa on sisäläppä, jonka tarkoitus on antaa suojaa kaasuhyökkäystä vastaan.
HBT-puku on liian simppeli, jotta sille löytyisi helposti nykyaikaista vastinetta. Käytännössä ainoa vaihtoehto aidon lisäksi on tarkka kopio sellaisesta. HBT-puvun eduksi on laskettava, että se on kesäkäyttöön (liikkuvaan menoon, jossa yöpymistä varten löytyy makuupussia ja muita mukavuuksia) eräs parhaista vaihtoehdoista, ja reprona yleensä melko halpa.

Kaksiosaisen HBT-puvun lisäksi käytettiin myös HBT-haalaria. Tämä näki paljon käyttöä harjoituksissa, mutta harva piti sitä jatkuvasti kentällä. Hankalin ominaisuus haalarissa oli jokapäiväisillä tarpeilla käyminen; koko puku ja sen päällä mahdollisesti oleva tetsari jne piti riisua, jotta pyllyn sai paljaaksi.

Paratrooper Uniform, M-1942

Laskuvarjojoukot olivat uusi ja hieno juttu, minkä ansiosta heidän tarpeitansa varustuksen suhteen kuunneltiin ja ne jopa toteutettiin. Yksi heille varta vasten tehdyistä erikoisvarusteista oli ihan oma maastopukunsa. Erikoismiesten tarpeisiin kehitettiin puku, josta ei heti uskoisi, että se on 65 vuotta vanha - puvun ratkaisut sanelivat jenkkiarmeijan kaikkien maastopukujen mallin siitä eteenpäin vuoteen 2005 asti, ja samaan tulokseen on joko kopioimalla tai omin päin tutkimalla tullut käytännössä myös koko loppumaailma.
Laskuvarjopukua käyttivät vain laskuvarjomiehet, eivät muut. Operation Market Gardeniin valmistauduttiin Englannissa, jolloin suurin osa sai laskuvarjopuvun tilalle kaikkeen käyttöön tarkoitetun puvun M-1943. Laskuvarjomiehet usein muokkasivat M43-puvun housuja lisäämällä niihin reisitaskut ja reisihihnat. Monella on nykyään sellainen harhakäsitys, että M-1943 -puvusta olisi ollut oma laskuvarjoversionsa. Tämä ei ole totta, vaan reisitaskut lisättiin aina erikseen jälkikäteen. Koska materiaalit vaihtelivat, reisitaskut eivät koskaan olleet täsmälleen samaa sävyä pukujen kanssa.

Laskuvarjomiehen puku M-1942 on tosiaan kuin nykyaikainen jokasään maastopuku. Iän näkee parhaiten materiaalivalinnoissa ja hienostuneissa ratkaisuissa - vaikka M-1942 -puvun malli on melko puhtaasti käytännön sanelema, tehtiin siihen silti kaikenlaisia mukavuuksia ja hienouksia, kuten laskokset hartioissa, huolellisesti muotoillut, pyöristetyt taskut, tai takkiin kuuluva kangasvyö vyölenkkeineen. Puvun materiaali on puuvillakangas, joka muihin sen ajan pukuihin verrattuna on aika ohutta, ja siten kesäkäyttöön mukavan ilmavaa.
Takki on puolipitkä, perinteisella kauluksella ja sulkeutuu kangasläpällä suojatulla vetoketjulla. Takissa on neljä isoa taskua, kaksi helmassa ja kaksi rinnassa, kaikissa laskokset ja nepparikiinnitys. Lisäksi vetoketjun suojaläpässä on piiloitettu tasku laskuvarjomiesten taittoveitselle. Takissa on pienet vyölenkit ja siihen sopiva kangasvyö, jossa yksinkertainen soljen virkaa toimittava säätölenkki. Vyön tarkoitus ei ollut kantaa mitään, kunhan pitää takkia nätisti paikoillaan.
Housut ovat löysät, paitsi että kapenevat lahkeensuista kovasti, minkä ansiosta ne menevät mukavasti laskuvarjomiesten pitkävartisten maihareiden sisään. Housuissa on vetskarisepalus ja vyölenkit. Taskuja on kaksi takapuolessa, kaksi sivussa ja kaksi isoa reisitaskua. Reisitaskujen sisällä on nauhat, jotka on tarkoitus sitoa reisien ympäri. Tämän ideana on pitää reisitaskuissa olevat tavarat paremmin paikoillaan juostessa. Kun nauhoja pitää reisitaskujen läppien alla, tekevät ne tarkoituksensa, eivätkä estä reisien liikkumista.

 

Alkuperäinen laskuvarjomiehen puku oli kokonaan hiekanvärinen. Ensimmäisten taistelukokemusten jälkeen pukuihin lisättiin vihreästä kankaasta tehdyt vahvikkeet kyynärpäihin, polviin ja taskujen reunuksiin. Normandian maihinnousussa ja siitä eteenpäin oli käytännössä kaikille ehditty jakamaan vahvistetut puvut. Pukujen väriskaala vaihteli paljon.

Aitojen housujen nivussauma ei ole kovin kestävää mallia. Ominaisuus on yleensä kopioitu myös reprohousuihin. Housujen nivusten repeämistä voi välttää ottamalla oikean kokoiset (siis riittävän isot) housut ja ehdottomasti PITÄMÄLLÄ NIITÄ RIITTÄVÄN YLHÄÄLLÄ. Toisen maailmansodan aikana housuja ei lökötetty vyötäisillä, niinkuin nykyään, vaan ne vedettiin niin ylös, kuin vain menivät. Kuvia tsekkaamalla huomaa, kuinka housut ylettyvät nykyajan standardeilla jopa naurettavan korkealle. Liian alhaalla roikkuvat housut ratkeavat haaroista paljon nopeammin.

Laskuvarjopukua vastaavaa asustetta ei ole siviilimarkkinoilta saatavilla. Se on materiaalinsa puolesta kuitenkin melko halpa valmistaa, ja hintaa laskee edelleen kova kysyntä. Tästä syystä laskuvarjopuku on usein halvin ja parhaiten saatavilla oleva repropuku.

Jalkineet

Nilkkakengät ja säärystimet

Jenkkiarmeijan standardi jalkaväen kenttävarustus jalkineiden osalta sodan alussa oli nilkkakorkuiset ruskeat nahkakengät yhdistettynä vihreisiin tai hiekanvärisiin paksusta puuvillakankaasta tehtyihin säärystimiin. Tämä yhdistelmä oli yleisin ihan sodan loppuun asti. Pintanahkaiset, ruskeat nilkkakengät näkivät paljon muutoksia, kunnes vuonna 1943 standardisoitiin malli, joka tunnetaan nimellä "Roughout service shoe". Tämä oli kumipohjainen, yksinkertainen nilkkakenkä, jonka nahka oli ommeltu karhea puoli ulospäin. Ideana oli, että näin kenkä imee paljon paremmin vedenpitävyyttä ja kestävyyttä parantavia käsittelyaineita. Tarkoitus oli, että loppukäyttäjä, siis kengät saava sotilas, hieroo pintaan kenkärasvan ennen käyttöä. Ilmeisesti opastus, kenkärasvan jako tai molemmat välillä takeltelivat, sillä kenkien kosteuden imemisestä valitettiin hurjasti. Kengät kuluvat sotilaskäytössä hyvin nopeasti, ja tämä malli oli kierrossa reippaasti ennen Normandian maihinnousua, minkä ansiosta se oli ylivoimaisesti yleisin kenkä Euroopassa.
Roughout service shoe ulottuu nilkkaan asti, muttei juuri tue nilkkaa. Kuten sanottu, se on haljasnahkaa, tosin plankkaaminen ja käytössä tapahtuva hiertyminen saattoi tehdä monesta varsin kiiltävät. Pohja ei ole ollenkaan samanlainen karkeakuvioinen kumipohja kuin nykyisissä kengissä, vaan koostuu useammasta kerroksesta, joista sisemmät ovat nahkaa, ja uloin on kumia. Kumikerros on melko ohut ja sen kuvio on enemmän ulkonäköseikka kuin mihinkään vaikuttava juttu. Nahoitus on perinteinen, nauhoja oli monensortisia - puuvillaisia, nailonisia ja nahkaisia - kaikki ruskeita tai khakeja.
Vissihin kaikki reprokengät tulevat käsittelemättöminä. Retroilijan kantsii hieroa rasvat pintaan jo ennen ensimmäistä käyttökertaa. Sama koskee myös M43-kenkiä.

Säärystimiä tehtiin sodan aikana järkyttäviä määriä, joten vaikka kyseessä on nopeasti kuluva varusesine, on aitoja säärystimiä edelleen saatavilla varsin halvalla. Reproja tehdään lähinnä isompien kokojen mahdollistamiseksi, mutta muitakin syitä niiden käyttöön on - yli 60 vuotta vanhat puuvillasäärystimet ovat ihan varastossakin lojuessaan saattaneet mennä varsin haperoon kuntoon. Jenkkiarmeijan pitkä säärystin on hidas laittaa päälle, mutta sentään tukee nilkkaa melko hyvin.

M-1943 Combat boot

Nämä olivat täsmälleen samat kengät, kuin yllämainitut nilkkakorkuiset kengätkin, paitsi että erillisten säärystimien tarve oli eliminoitu ompelemalla suoraan kengänvarteen nahkaiset, kahdella soljella kiinnittyvät säärystimet. Näin saatiin jossain määrin nykyistä maiharia muistuttava kenkä, joka aikaisempaan erillisen säärystimen käyttöön oli huikea parannus. Näitä näkyy muutamia jo Italian rintaman alusta asti otetuista kuvista, mutta Ranskassa niitä alkoi näkyä enemmän vasta syksyllä/talvella 1944. Ne eivät missään vaiheessa ehtineet kokonaan korvata nilkkakengän ja erillisen säärystimen yhdistelmää.

Hyppykengät

Nilkat ovat kovilla laskuvarjohypyssä, joten kunnolliset, nilkkaa tukevat kengät olivat puvun lisäksi ensimmäisiä erikseen laskuvarjomiehille tehtyjä varusteita. Laskuvarjomiesten hyppykengät ovat tyylikkäät, korkeavartiset maiharit, joissa on vahva nilkkatuki. Väri on ruskea, nahka sileää.
Hyppykengät olivat suuri ylpeydenaihe, ja laskuvarjomiesten tavaramerkkinä niistä pidettiin kiinni kynsin ja hampain. Tämän lisäksi ne olivat ehdottomasti parhaat kengät, mitä jenkkiarmeija taistelukäyttöön tarjosi. Laskuvarjomiesten lisäksi hyppykenkiä käyttivät jonkin verran Rangerit, joilla muuten oli jalkaväen varustus. Lisäksi liitokonemiehistöillä saattoi olla hämäävästi laskuvarjomiesten ja tavallisen jalkaväen kamoja sekaisin. Tavallisella jalkaväellä hyppykenkiä ei koskaan ollut, tässä tosin tuo sekaannusta niiden jako Rangereille, sekä jotkut yksilöt, jotka diilailivat tai varastivat itselleen hyppykengät.
Sodan jälkeen tehtiin hyppykenkiä samalla mallilla, mutta mustalla värillä. Näitä on eksynyt myös hollywoodiin. Kaikki sodanaikaiset kengät olivat ruskeita.

Operation Market Gardenia edeltävissä valmisteluissa laskuvarjomiehille jaettiin M-1943 -puvut, ja siinä samalla ilmeisesti varsin monelle myös M-1943 -kengät.

Vähän sinnepäin-kengät

Siviilimarkkinoilta on hankala saada mitään täsmällisesti samanlaisia kenkiä, joita sodan aikana käytettiin. Säärystimillä peitetyillä ruskeilla nilkkakorkuisilla nahkakengillä voi kuitenkin huijata aika pitkälle. Maihareita alla ei sovi pitää, sillä varren näkee säärystimien läpikin. Tämä koskee ensisijaisesti käytettyjä kenkiä - uudet, samankaltaiset kengät ovat yleensä jo samanhintaisia tai jopa kalliimpiakin kuin reprokengät.

Roughout service shoes US M-1943 Double Buckle boots
Roughout service shoes M-1943 Double Buckle boots
Laskuvarjomiesten kengät  
Laskuvarjomiehen hyppymaiharit    

Päähineet

Kypärä

Teräskypärän käyttöpakko oli lähes ehdoton ja sitä noudatettiin. Taisteluvarustusta kasattaessa kannattaa muita päähineitä miettiä vain sikäli, kun niitä haluaa pitää kypärän alla.

Toisen maailmansodan leimahdettua liekkeihin oli jenkkiarmeijan kypäränä teräskypärä mallia M-1917, joka oli käytännössä kopio brittiarmeijan kamalaakin kamalammasta lautaskypärästä. M1-teräskypärä otettiin käyttöön vuonna 1941 kovalla kiireellä, ja se ehtikin korvata vanhat kypärät niin, että Manner-Europpassa vuonna 1944 lautaskypärä oli vain satunnainen huoltojoukkojen harvinaisuus.

M1-kypärä näki käyttöä jenkkiarmeijan vähäisimmillä joukoilla vielä 2000-luvulle asti, ja siinä samalla yli 60-vuotisen historiansa aikana se lienee maailman kopioiduin yksittäinen kypärämalli. Kypärää on kuitenkin tietysti vuosien saatossa ehditty päivittää, ja aidot toisen maailmansodan aikaiset hyväkuntoiset jenkkikypärät huutavat parhaimmillaan kolmatta sataa euroa. Kypärän tunnistaa sodanaikaiseksi usein kuitenkin vasta kun pääsee tutkimaan sitä käsissä hypistellen. M1-kypärä otettiin käyttöön aivan sodan alussa, joten siitä saatiin välittömästi paljon kenttäkokemusta. Suurin osa M1-kypärän päivityksistä ehdittiinkin tehdä jo sodan aikana, ja sodan loppupuolella valmistettu M1-kypärä oli hyvin samanlainen kuin suurin osa loppuajan tuotannosta.

M1-kypärä on pallonmuotoinen kaksiosainen kypärä. Se koostuu teräskuoresta, jossa on kiinni omat leukahihnansa, eikä sitten muuta. Kypärän sisus on oma lasikuituinen sisäkypäränsä, joka itsessään ei suojaa kuin ehkä jonninverran kolahduksilta. Lasikuitukypärän sisällä on moniosainen sisus. Sisuksen perusta, eli kuppimaisen muodon muodostava hihnahärdelli ja sen yhteyteen niitattu kypärää vaakasuorassa kiertävä hihna ei vielä riitä kypärän päässä pitämiseen. Tähän päälle laitettiin nahalla pehmustettu, irroitettava "hikinauha" sekä kypärän istuvuutta niskasta tukeva nishkahihna, nape strap.

Kypärien muodot vaihtelevat hiukan - sodan jälkeen jenkit madalsivat kypärän kuorta hiukan, ja eri maissa valmistetuissa kopioissa on kuoren mittasuhteissa pieniä eroja, jotka todella, todella hyvin M1-kypäriin perehtynyt friikki saattaa havaita.

Toisen maailmansodanaikaisen jenkkikypärän erottaa markkinoilla olevasta suuresta tarjonnasta seuraavasti:

  • Missään jenkkikypärässä ei ole muovista sisäkypärää. Ensimmäisten kokeilujen jälkeen jenkkisisukset ovat aina laminoitua kangasta. Tämä näkyy sisäkypärän maalaamattomasta sisuksesta; läpinäkyvän laminaatin alta siintää erikoinen tekstuuri.
  • Aivan ensimmäiset sisuksen hihnat tehtiin valkoisesta rayonista. Materiaali vaihtui khakiin puuvillaiseen. Monet lähteet väittävät, että sisuksen väri vaihtui vihreäksi vasta sodan jälkeen. Kaikissa sodanaikaisissa sisuksissa kypärän pään kupin muodostavat hihnat kohtasivat keskellä, jossa niitä piteli naru, jota löysäämällä tai kiristämällä saatettiin vaikuttaa kypärän korkeussäätöön. Sodanjälkeisissä kypärissä hihnat ulottuivat toistensa yli ja niiden takaosassa oli kussakin oma lenkin kautta tapahtuva pituussäätönsä.
  • Toisen maailmansodan aikaisissa kypärissä niskahihna kiinnittyi neppareilla paikoilleen. Aluksi niitä oli montaa eri kokoa, myöhemmin keksittiin tehdä lenkistä säädettävän pituinen. Myöhään sodan jälkeen muotoiltiin niskalenkki kokonaan uusiksí, jolloin sen kiinnityskin vaihtui aivan erilaiseksi.
  • Teräskuoren hihnalenkit olivat alunperin kiinteät. Näissä oli kuitenkin ongelmia, suurimpana hajoaminen, mistä johtuen ne vaihdettiin vuonna 1943 kääntyviin - malliin, joka oli käytössä sitten koko kypärän loppuhistorian. Sodan aikana leukahihnat kiinnitettiin kypärään tekemällä hihnan päähän lenkki ja ompelemalla se paikoilleen hihnan ollessa kypärässä.
  • Teräskypärän leukahihnan lukon muoto ja malli vaihteli jo sodan aikana. Aivan ensimmäisissä kypärissä lukon eli kiinnityksen osat olivat pyöreitä ja kiinnitys tapahtui vetämällä toisen pään koukku toisen pään metallilevyn aukosta läpi. Sodan aikana nousi huoli siitä, että kova isku kypärään tai paineaalto voi nykäistä kypärää niin, että se aiheuttaa käyttäjälleen vammoja - tornihuhut kertoivat jopa niskan taittumisesta. Tämä ratkaistiin laajentamalla koukkuosaa ja lisäämällä toiseen kiinnittimeen pallo. Näin kun pallo vedettiin keskeltä halki olevan koukun läpi, pysyi kypärä hyvin kiinni, mutta irtosi rajusta nykäisystä. Niskan taittamisen pelossa suurin osa sotilaista piti taistelussa hihnaa auki, eikä tätä tapaa kyetty kitkemään pois edes jakamalla paranneltuja kiinnittimiä.
  • Leukahihna oli sodan alussa hiekanvärinen, mutta ehti vaihtua vihreäksi. Hiekanvärinen oli ilmeisesti silti huomattavasti yleisempi.
  • Teräskuoren reuna on peitetty taitellulla pellinpalalla. Materiaali oli aluksi ruostumatonta terästä, mutta vaihdettiin jo sodan aikana tavalliseen teräkseen. Tunnetuin yksityiskohta, jolla sodanaikaisen kypärän erottaa sodanjälkeisestä, on reunuksen sauman sijainti. Se jätettiin marraskuuhun 1944 asti keskelle kypärän etuosaa. Tämän jälkeen se siirrettiin taakse. Vaihdos tehtiin jo siis sodan aikana, ja Eurooppaankin saattoi täydennysmiesten mukana kulkeutua suuret määrät "takasaumaisia" (rear-seam) kypäriä. "Etusaumaiset" kypärät olivat kuitenkin koko sodan yleisin malli, ja ainoa olemassaoleva vaihtoehto vuoden 1944 varustuksessa. Sauma on aika huomaamaton, ja saattaa etenkin paksun maalin takia jäädä hyvinkin piiloon. Sitä voi edelleen peittää käyttämällä kypäräverkkoa.
  • Pelkällä maalilla peitetty M1-kypärä on sileäpintainen, profiililtaan selkeästi erottuva ja etenkin märällä kiiltelee pahasti. Näitä seikkoja yritettiin pinnoittamalla kypärä korkinmurusilla ja maalaamalla se tummanvihreällä mattamaalilla. Näitä päällystyksiä tehtiin myös kenttäolosuhteissa. Sodan jälkeen muruset vaihtuivat hiekaksi ja keinomateriaaleiksi ja maali vaaleammaksi. Pintaviimeistelyn eroja on hankala selittää tekstillä, mutta joka tapauksessa sota-ajan kypärien pinta oli karkeampi ja väri tummempi.

Kypäräverkosta ei ollut standardisoitua mallia, vaikka sen käyttö oli melko yleistä. Ihan kaikilla ei kypäräverkkoja ollut. Yleisimmät verkot tehtiin puuvillanarusta ja ne tunnetaan silmäkoon mukaan - 1/2" eli puolituumainen verkko, sekä laskuvarjomiesten suosima 2" eli kaksituumainen verkko. M1-kypärän kaksiosainen rakenne mahdollistaa melkein minkä tahansa verkon tai kankaan ankkuroinnin kypärään kiinni tunkemalla liepeet kypärän osien valiin, ja kaikenlaisia verkkoja käytettiin. Lisäksi käsistään kätevät tekivät verkkoja myös itse. Talvella moni taiteili itse kypäränpäällisen valkoisesta kankaasta tai otti käyttöönsä saksalaisen sotasaallispäällisen.

Laskuvarjomiehillä oli oma versionsa M1-kypärästä. Ensimmäinen malli on tyyppimerkinnältään M2, toinen, vuonna 1945 käyttöönotettu taas M1C. Eri mallinumerosta huolimatta kypärä rakennettiin samoista osista, kuin tavallinen M1, niissä vain oli enemmän kamaa kiinni. Sodanaikaisen laskuvarjokypärän ulkokypärän leukahihna kiinnittyy nepparilla sisäkypärän reunaan kiinni. Suurin ero M2 ja M1C-kypärissä on teräskuoren hihnalenkit - mallissa M2 ne ovat tietysti kiinteät. Leukahihna oli kuin normaalissa M1-kypärässä, paitsi siinä oli erilliset lisälärpäkkeet, jotka kiinnittyivät neppareilla sisäkypärään, kiinnittäen näin kypäränpuoliskot toisiinsa. Sisäkypärässä on normaalin leukahihnan lisäksi kangashihnoista tehdyt A-kirjaimen muotoiset kiinnikkeet, joiden päistä löytyy metalliset soljet, joihin kiinnittyy nahkainen leukakuppi. Sodanjälkeisissä (Vietnamin sodan) hyppykypärissä sisäkypärän normaali leukahihna jäi pois, leukakuppi vaihtui kankaiseksi ja sen kiinnikkeet lyhyemmiksi. Hypyn jälkeen laskuvarjomiehet yleensä hankkiutuivat eroon leukaupista ja taittelivat sen kiinnikkeet sisään, jolloin kypäriä ei erottanut tavallisesta M1-kypärästä. Vietnamin sodan hyppykypäristä tuttu kankainen leukakuppi oli olemassa jo toisen maailmansodan aikaan, se vain oli harvinaisuus.

Paras tapa saada saada mistä tahansa M1-kypärästä kohtuuhyvännäköinen on maalata se uusiksi ja asentaa nahkainen sisäkypärän leukahihna. Jos nahkahihnaa ei ole saatavilla, pitää kangashihna nyt ainakin ottaa pois, mikäli sellainen löytyy. Sauman väärän sijainnin voi taiteilla piiloon mudalla ja/tai kypäräverkolla. Mudalla ja lialla voi myös piilottaa huonon maalisävyn. Kuten sanottu, kypärän muoto säilyi vuosien läpi samanlaisena, vain pienet yksityiskohdat muuttuivat. Airsoft-käytössä yksityiskohdat ovat sen verta pieniä, että aitoon tai laadukkaaseen uudelleenrakennettuun kypärään kannatta satsata vasta, kun koko muu varustus on pienimpiäkin yksityiskohtia myötenkunnossa.

Jeep cap
Jeep cap

Muut päähineet

Edustusasut siksen, etulinjakäytössä Euroopan rintamalla oli muutama lipallinen kenttälakki - tärkeimpänä fiksun näköinen ja toimiva M43 kenttälakki. Lisäksi kesällä saatettiin käyttää työpuvun melko rennon näköistä lyhytlieristä hellehattua.
Talvella tärkeimpinä päähineinä olivat pipot. Maailmalle tuttu jeep cap on kovalla lipalla varustettu, oliivinvihreä, korkealla istuva pipo, joka oli suunniteltu erityisesti M1-kypärän alla pidettäväksi. Lisäksi armeijalla oli myös tavallisia, lipattomia pipoja. Pipot olivat vihreää ja ruskeaa villaa. Lämpimiä päähineitä lähetettiin rintamalle myös kotoa ja avustusjärjestöjen kautta, minkä takia mallistossa oli kirjoa.

Kantolaitteet

Jenkkiarmeijalla oli sodan alussa käytössä käytännössä tetsarijärjestelmä, jonka selkäpakkaukseksi oli kaksi vaihtoehtoa: Tavallinen jalkaväki kantoi selkäpakkauksena reppumaista Haversackia, jossa oli kiinteät tetsarivaljaat. Tälle kehitettiin alunperin moottoroitua jalkaväkeä varten vaihtoehdoksi M-1936 -järjestelmän erilliset valjaat ja niiden avulla selässä kannettava laukku, joka tunnetaan nimellä Musette bag. Musette bag valjaineen tai yksinään kantohihnalla varustettuna muodostui kerrassaan käteväksi kantolaitteeksi, joka ratkaisi monen erikoismiehen ja joukon kantolaiteongelman. Tavallinen Haversack oli mahdoton myös laskuvarjomiehille, joten he käyttivät Musette bagia valjaineen. Musette bag jaettiin lähes kaikille upseereille, sillä heillä oli miehistöä enemmän sekalaista pikkukamaa, eivätkä he toisaalta kantaneet pistintä, lapiota tai vaate- ja telttatarvikkeita, joita varten Haversackissa oli omat paikkansa, toisin kuin Musette bagissa. Samasta syystä musette bagia jaettiin myös lääkintäjoukoille ja kaikennäköisille linjojen takana pysytteleville. Vielä yksi usein musette bagia kantava ryhmä oli raskaiden aseiden (konekivääreiden, kranaatinheitinten, tykkien jne) miehistöt. Järjestelmää jaettiin virallisesti joillekin harvoille tavallisen jalkaväen yksiköille, samoin moni hankki sellaisen itselleen ihan yksilötasolla, eikä saamastaan helposti luopunut.
Käytännössä retroilutarkoituksessa Musette bageja kannetaan joka tapauksessa aivan liikaa, eikä kenenkään tavallista jalkaväkeä esittävää settiä keräävän ole suositeltavaa hankkia sellaista. Laskuvarjomiehet erikseen, heille ei taas haversack sovi ollenkaan.
Vielä pakkaa sekoittamassa oli M-1943 field pack, joka oli uudelleen nimetty Jungle pack. Näitä jaettiin ainakin laskuvarjomiehille ja Italiassa taistelleelle tavalliselle jalkaväelle. Merijalkaväen tetsarista koekäyttöön kopioidun M-1944 -tetsarin Euroopan rintamalla käytöstä ei minulla ole mitään tietoa, mutta jos sitä jollekulle jaettiin, niin ei ainakaan kovin monelle.

Yksi asia, mikä leffoja kattelevalle nykynuorisolle on hämärän peitossa, on se kylmä tosiseikka, että tavallinen sotilas toisessa maailmansodassa kantoi lähes aina kivääriä. Konepistoolit ja karbiinit oli varattu upseereille sekä erikoismiehille. Laskuvarjojoukot muodostivat tässä asiassa jonkinnäköisen poikkeuksen, silti heilläkin oli ylivoimaisesti eniten ihan tavallisia kivääreitä. Ja kun kivääristä puhutaan, on kyseessä US Rifle .30cal M1 "Garand".

Laskuvarjojoukot tekevät suuren poikkeuksen tetsarissa - ohjesääntö ei heitä juuri koskenut, ja he muuntelivat melko vapaamielisesti varusteitaan ja teettivät armeijan vakiomateriaaleista ihan omia taskujaan. Näitä kutsuttiin nimellä Rigger made tai Rigger modified. Kopioita yleisimmistä muokkauksista ja itse tehdyistä varusteista saa monesta reprokaupasta. Retroilija saattaa helposti innostua tästä hiukan liikaa - ihan jokaisella ei ihan joka tavaraa ollut muokattu, ja täysin tehdaskuntoiset varustekokonaisuudet eivät missään nimessä olleet mitään harvinaisuuksia. Erikoisilla muokkauksilla saattaa myös helposti mogata koko kokonaisuuden, sillä tietyillä yksiköillä ei jotakin erikoisuutta esiintynyt ollenkaan.

Toisen maailmansodan mallit pistoolivöistä, ammustaskuvöistä ja haversackeista eivät kauheasti eronneet ensimmäisen maailmansodan tavarasta. Koska tavara oli niin samanlaista, ja toisaalta ekan sodan rojua oli paljon varastossa, näkivät myös vanhan mallin varusteet paljon käyttöä. Eniten niitä näkee takalinjan kuvissa, mutta hyvin paljon sekaisin uudempien mallien kanssa melkein missä tahansa otetussa kuvassa.

Tavallisen jalkaväen oletettiin yleensä taistelussa kantavan seuraavaa:

  • Taisteluvyö, kiinteillä patruunataskuilla, johon kiinnitettynä
    • Kenttäpullon tasku jonka sisällä kenttäpullo, 1kpl per mies
    • Ensisidetasku
    • Yksiköstä riippuen ryhmällä oli muutama, tai parhaimmillaan joka toiselle jaettuna, M38 piikkilankaleikkuri taskuineen vyöhön kiinnitettynä
  • Selkäpakkaus, eli haversack, johon kiinnitettynä
    • Meat can pouch, eli erillinen pakkauksen läppään kiinnitettävä tasku, jonka sisällä pakki ja ruokailuvälineet
    • Pistimen tuppi ja pistin
    • Kenttälapio
    • Sisällä vaihtovaatteita, hygieniatarpeet ja kenttämuona
  • Kaasunaamarilaukku, jonka sisällä kaasunaamari

Kranaatteja kannettiin taskuissa ja vyössä - Euroopan rintamalla ei yleensä ollut omaa kranaattitaskua, tosin sellaisen puutteessa jotkut käyttivät lääkintämiesten sidetaskuja. Lisäammustarvikkeita kannettiin bandoleereissa. Konekiväärien vyöt kulkivat ammuslaatikoissa tai rambomaisesti olan yli heitettynä. Alunperin kranaatinheitin- ja sinkomiehille tarkoitettu olkahihnalla varustettu ammuslaukku löysi käyttöä yleislaukkuna, jossa yleensä tavallinenkin jalkaväki saattoi kantaa kranaatteja, lisäammuksia tai ryhmän konekiväärin vöitä. Myös Musette bagia käytettiin erikseen kiinnitettävän olkahihnan avulla yleiskäyttöisenä olkalaukkuna.

Taisteluvyöt ja lipastaskut

US M-1916 pistoolikotelo
Kiväärimiehen vyö kiinteillä patruunataskuilla, M-1923

Kiväärimiehen taisteluvyö

Kiväärimiehen taisteluvyö koostuu kahdesta rivistä taskuja, joiden toisessa päässä on metallinen pikakiinnitteinen solki ja toisessa päässä taskurivejä yhdistävä noin 5cm leveä säädettävä hihna. Vyön taskut oli alunperin tarkoitettu kahdelle Sprinfield-pulttilukkokiväärin viiden patruunan kammalle, mutta yksi Garandin kahdeksan patruunan kampa sopi taskuihin aivan yhtä hyvin. Jommassa kummassa etummaisista taskuista oli tarkoitus pitää patruunakamman sijaan aseen öljypulloa.
Samanlaista patruunavyötä oli tehty jo vuodesta 1903, ja myös vanhemmat, ensimmäisen maailmansodan aikaiset vyöt näkivät jonkin verran käyttöä. Ylivoimaisesti yleisin vyö toisessa maailmansodassa oli kuitenkin malli M-1923.

BAR-miehen taisteluvyö

BAR, eli Browning Automatic Rifle, oli pikakivääri, joka syötti irroitettavista 20 patruunan lippaista. BAR-miehen taisteluvyö oli samanlainen kuin kiväärimiehenkin, paitsi että taskut olivat niin isoja, että niihin mahtuivat BARin lippaat.
BARilla oli tarkoitus rätkytellä kauheat määrät sarjaa, joten BAR-miehellä oli usein apumies kantamassa lisälippaita. Vaikka apumies kantoi kivääriä, oli hänellä taisteluvyönä usein BAR-vyö, omat ammukset kannettiin sitten muilla keinoilla.

Pistoolivyö

Jos sotilas ei kantanut kivääriä tai BARia, ei hänelle ollut mitään järkeä antaa nimenomaan vain sellaiselle tehtyä vyötä. Pelkkä vyö, jossa ei ollut mitään taskuja, oli nimeltään Pistol Belt, pistoolivyö - siitä syystä, että nimen antamaisen aikaan oli ainoa muu asevaihtoehto pelkkä pistooli. Sodan aikana yleisin pistoolivyö oli M-1936 pistol belt, joka oli noin 5cm leveä puuvillainen vyö, joka kiinnittyi edestä metallisella soljella, jossa oli kolmessa rivissä metallirenkain varustettuja reikiä (kaksi tavaran/taisteluvaljaiden kiinnittämiseen, keskimmäinen pituussäätöön) sekä vasemman soljen vieressä neppari, johon pistoolin lipastasku lukittiin paikalleen. Käytössä oli myös ensimmäisen maailmansodan pistoolivöitä, jotka olivat hyvin samannäköisiä.

Pistoolivyötä kantoivat toisessa maailmansodassa myös konepistoolia ja karbiinia pääasenaan käyttävät sotilaat, sillä näille aseille ei ollut omaa lipasvyötään, vaan omat, erilliset lipastaskunsa.

Pistoolin lipastaskut

M1911-pistoolille oli oma kaksiosainen lipastaskunsa, joka sulkeutui yhdellä läpällä. Yleisimmässä mallissa, M-1924, läppä kiinnittyi yhdellä taskun keskellä olevalla nepparilla. Käytössä oli myös ensimmäisen maailmansodan mallin lipastaskuja, joissa läppä kiinnittyi hankalammin kahdella nepparilla.

Konepistoolimiehen lipastaskut

Huomioitavaa on, että konepistoolia kantoivat yleensä vain upseerit sekä sellaiset erikoismiehet, joiden ei ollut tarkoitus taistella. Tavallisen rivimiehen käsissä konepistooli saattoi myös näkyä hetkellisesti kaupunkitaisteluissa, joita varten konepistooleja roudattiin yleisempäänkin jakoon. Nämä konepistoolit kuitenkin harvoin jäivät käyttäjilleen pysyvästi.

Pääasiallinen konepistooli oli legendaarinen Thompson ja erityisesti sen sota-ajan yksinkertaistettu malli, M1A1. Thompsonille oli 20 ja 30 patruunan lippaita. 30 patruunan lippaita oli Euroopan rintamalla saatavilla melko rajoitetusti, sodan alkuvaiheessa ne olivat tosi harvassa. Sota-ajan konepajojen taidonnäyte, konepistooli M3, eli tuttavallisesti "Grease gun", yleistyi sitä enemmän, mitä pidemmälle sota jatkui. Grease gun käytti pitkiä 30 patruunan lippaita.

Yleisin lipastasku Thompsonille oli 20 patruunan lippaiden viisiosainen tasku. Tässä taskussa oli yhdessä taustalevyssä viisi erillistä, Lift The Dot-nepparilla kiinnittyvällä läpällä suljettavaa taskua. Sitä kannettiin pistoolivyössä kyljessä tai takapuolen päällä. Siihen eivät mahtuneet 30 patruunan lippaat ollenkaan.

30 patruunan lippaille oli oma taskunsa. Idea oli sama kuin 20 patruunan lippaiden viisiosaisessa taskussa, mutta erillisiä osioita oli vain kolme, ja tasku siis söi vain kolme lipasta. Nämä lipastaskut olivat Euroopan rintamalla hyvin harvinaisia. Sikäli kun 30 patruunan lippaita oli saatavilla, kannettiin niitä yleensä erillisessä lipaslaukussa, Thompson Magazine Bag, joka oli yksiläppäinen, sisältä lokeroimaton, kantohihnalla varustettu laukku. Laukkuun mahtui kuusi pitkää lipasta.

Karbiinin lipastaskut

M1 Carbine käytti suoria 15 patruunan lippaita, joille oli omat kaksiosaiset lipastaskunsa. Taskussa oli kaksi vyölenkkiä, kapea ja leveä. Kapeaa käytettiin, kun tasku laitettiin vyölle, leveän avulla taskun sai taas aseen perään. Etulinjan taistelija hankki Carbineensa niin paljon taskuja, kuin vain sai vyölleen mahdutettua. Carbinen lippaita pystyi lisäksi kantamaan sille tehdyissä bandoleereissä.

M1 Carbinen lipastaskuihin sopivat myös Garandin patruunakammat. Tämä oli kuitenkin vain hätävara, sillä kiväärimiehen taisteluvyössä sai kannettua huomattavasti helpommin huomattavasti enemmän ammuksia.

M2 Carbinen myötä ruvettiin tekemään myös 30 patruunan pitkiä ja käyriä lippaita. Nämä sopivat molempiin karbiinimalleihin. Niiden tasku oli samanlainen kuin lyhyiden lippaidenkin, kunhan vain tietysti pidempi. Pitkiä lippaita en ole nähnyt yhdessäkään kuvassa Euroopan rintamalta, ja samaan lopputulokseen ovat päätyneet myös muut nettikeskustelijat. Eli jos niitä oli, olivat varsin harvassa. Joka tapauksessa jos niitä olisi saatu jakeluun, se tuskin olisi tapahtunut ennen kevättä 1945.

Tetsarin muut taskut

Ensisidetasku

M-1924 ensisidetaskuun mahtuu yksi Carlisle-ensiside. Carlisle-ensiside oli aluksi metallisen, suorakulmion muotoisen säilyketölkin sisällä. Myöhemmin kuori vaihtui pahviseksi. Tasku sulkeutuu nepparikiinnitteisellä läpällä. Taskussa ei ole vyölenkkiä ollenkaan, vaan pelkkä M-1910 rautalankakiinnitys; se kiinnittyy taistelyvyön alareunassa oleviin reikiin. Jokaisella sotilaalla oli ensiside ja ensisidetasku. Ensisidetaskua pidettiin vyön etuosassa soljen vieressä.
Airborne-joukoille jaettiin ilmavoimien käyttämä ensisidepakkaus, joka yleensä tunnetaan nimellä Parachute First-Aid packet. Se on kankainen, kiinni ommeltu pakkaus, jonka ainoat kiinnikkeet ovat kaksi ommeltua kangashihnaa, jotka muodostavat vyölenkin ja mahdollistavat paketin sitomisen vähän mihin tahansa. Se oli tarkoitus sitoa kypärään, mutta useat kiinnittivät sen muualle.

US M-1916 pistoolikotelo
Ensimmäisen maailmansodan kenttäpullotasku, M-1910, säilyi käytössä ja valmistusksessa muuttumattomana. Vuodesta 1943 eteenpäin sitä tehtiin myös vihreästä kankaasta.

Kenttäpullo ja kenttäpullotasku

Kenttäpullotasku oli mallia M-1910. Se on kenttäpullon muotoja noudatteleva, sisältä huopavuorattu tasku, joka sulkeutuu päältä kahdella isolla nepparilla kiinnittyvällä läpällä, jättäen kenttäpullon korkin näkyville. Taskussa ei ollut ollenkaan varsinaista vyölenkkiä, vaan pelkkä M-1910 rautalankakiinnitys. Kenttäpullotaskua kannettiin kiväärivyön oikeanpuoleisen patruunaosion viimeisissä kiinnityspisteissä (pistoolivöissä tietysti vastaavassa kohtaa), eli se sijoittui oikean pakaran päälle.
Kenttäpullotaskusta oli myös ratsuväen versio, jonka kiinnitystä oli vahvistettu, ja jonka takapuolelta löytyi erinäisiä sidontatapoja mahdollistavat poikkilenkit. Näitä jaettiin normaalien taskujen seassa. Monesti kerrotaan niiden olevan kovin suosittuja laskuvarjomiesten keskuudessa, sillä niiden mahdollistama kenttäpullon paikalleenakkurointi hypyn aikana oli arvostettu ominaisuus.
Vihreästä kankaasta tehtyä kenttäpullotaskua sanotaan malliksi M-1943. Tämä erosi ainoastaan väriltään, ei muodoltaan.

Nykyinen muovinen jenkkikenttäpullo on lopullinen versio jenkkiarmeijan vuonna 1910 käyttöön ottamasta pullosta. Nykyistä uovista mallia edeltävät kehitysvaiheet ehdittiin kaikki nähdä toisessa maailmansodassa. Kirjoa löytyy.
Perusmalli, kenttäpullo mallia M1910, oli edelleen laajassa käytössä ja valmistuksessa. Se on neljännesosagallonan (1 quart), eli vähän vajaa litran vetoinen, kaarevarunkoinen, tasapohjainen pullo. Sitä tehtiin sekä alumiinista että ruostumattomasta teräksestä. Korkki on alumiinia ja kiinni pullon rungossa ketjulla.
Sota-aikana pullonvalmistukseen iski materiaalipula, jonka lisäksi yritettiin kehittää uusia ja parempia pulloja. Jälkimmäisestä ei oikein tullut mitään. Korkit vaihtuivat muovisiin/bakeliittisiin, ja joitakin ("vain" muutaman miljoonan) eriä tehtiin emaloituna tavallisesta teräksestä ruostumattoman materiaalin sijaan. Emaloituja kenttäpulloja ja kuppeja näkyi myös armeijan käytössä ja vieläpä euroopan rintamalla - netissä liikkuvat huhut, joiden mukaan ne olisivat vain merijalkaväen/laivaston kamaa, ovat vääriä. Kenttäpulloja tehtiin jonkin verran myös muovista, mutta nämä eivät olleet ollenkaan samanlaisia, kuin nykyaikaiset vihreät muovipullot, vaan samanmuotoisia kuin metallipullot ja ohutta, kellertävää, läpikuultavaa materiaalia. Sodan jälkeen metallipullojen valmistusta jatkettiina aina 1960-luvulle asti, jolloin sitten saatiin kehitettyä nykyaikainen muovipullo, juuri sopivasti Vietnamin sodan alkuun.
Alkuperäinen pullomalli tehtiin alunperin kahdesta valetusta, pystysuunnassa halkaistusta puoliskosta. Sota-aikana, ilmeisesti vuodesta 1942 alkaen, alettiin tekemään myös toista mallia, jossa pullon osat halkaisevat pullon vaakasuoraan siitä kohtaa, mihin kenttäastian reuna ylettyy. Näissä pulloissa on saumakohdassa selkeä reunus. Suurin osa sota-ajan muovisista ja emaloiduista pulloista on tätä mallia. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut loppua vanhalle suoraseinämäiselle mallille, vaan malleja tehtiin rinnan.

Pullon kanssa kulki kiinteänä kaverina kenttäastia, eli noin puolen litran vetoinen kuppi. Tämä on todella kätevä vehje, ja oli todella tarpeen, sillä jenkkiasevoimien pakki on (oli silloin ja on edelleenkin) ensisijaisesti vain kaksi lautasta, eikä juuri kelvannut ruuan kuumennukseen - korkeintaan huonoksi paistinpannuksi. Kuppi menee pullon kanssa sisäkkäin, ja kulkee siksi kätsästi samassa taskussa, viemättä ollenkaan lisätilaa, ollen todella hyvin saatavilla. Kupissa on kahva, joita tehtiin kahta mallia - toisessa se muodostui kahdesta sivuun kääntyvästä rautalangasta väännettystä korvasta, toisessa taas kupin ali kääntyvästä yksiosaisesta kahvasta, jonka sai lukittua aukinaiseen asentoon.

US M-1916 pistoolikotelo
Alkuperäinen, ensimmäisen maailmansodan aikainen kenttäpullo M-1910 kupilla ja kantotaskulla. Samat kamat olivat käytössä myös toisessa maailmansodassa, tosin kenttäpulloista tehtiin lisäksi jos jonninmoista, pienillä tai suuremmilla yksityiskohdilla eroavaa versiota.

Kompassitasku

Kompassitasku oli vähän ensisidetaskun näköinen, mutta pienempi, pelkästään rautalankakiinnityksellä kiinnittyvä tasku, joka sulkeutui kahdella nepparilla kiinnittyvällä läpällä. Sitä kantoivat vain upseerit ja aliupseerit sikäli kuin heille kompasseja riitti.

Pistoolikotelot

Pistoolit olivat tavallisella rivimiehellä melkoinen harvinaisuus. Niitä jaettiin yleensä sellaisille miehille, joilla ei muuta asetta ollut (tai joiden aseella ei kyennyt nopeaan toimintaan, eli konekiväärimiehet). Upseereilla pistooli oli yleinen, sillä he harvoin luopuivat siitä sen jälkeen, kun heille jaettiin konepistoolit. Aliupseereilla pistooleja näkyi enemmän kuin rivimiehillä, muttei mitenkään säännöllisesti. Ainoastaan laskuvarjojoukoille pistooleja erikseen jaettiin myös rivimiehille - periaatteessa jokaikiselle, käytännössä niitä ei vaan suurimmalle osalle riittänyt. Pistooleja saatettiin hankkia omin päin varastamalla, ostamalla/vaihtamalla tai kaatuneilta. Kotelo ei yleensä kuulunut diiliin. Jos tavallinen rivimies pistoolin sai, ei hän helpolla siitä luopunut.

M1911-pistoolille oli käytännössä kolmea koteloa: alkuperäinen ratsuväen M-1912, joka oli hyvin harvinainen, sen yksinkertaistettu jalkaväen versio M-1916, joka oli ehdottomasti yleisin, sekä sota-aikana käyttöön otettu kainalokotelo M3. Kaikki kotelot tehtiin ruskeasta nahasta, kaksi ensinmainittua kiinnittyvät rautalankakiinnityksellä vyöhön, kainalokoteloa taas kannettiin olan yli tulevalla nahkaremmillä, jonka lisäksi siinä on alareunassaan nepparilla avattava vyölenkki. Kainalokotelo oli ensisijaisesti tarkoitettu panssarimiehille ja vastaaville, mutta oli suosittu hankinta myös jalkaväelle.
Toisen maailmansodan jälkeen pistoolikoteloiden väri vaihtui mustaksi, ja varikoille tuli määräys värjätä myös kaikki vanhat kotelot. Toisen maailmansodan aikana mustia koteloita ei näkynyt, mutta em. määräyksen ansiosta on helppo löytää mustia koteloita sota-aikaisilla leimoilla. Aitoudestaan huolimatta nämä eivät sovi sota-aikaiseen settiin.
Etenkin upseerit hankkivat pistooleilleen myös omia koteloita, siviilimalleja ja yksilöllisiä, käyttäjän vaatimusten mukaisesti teetettyjä malleja.

US M-1916 pistoolikotelo US M-1916 pistoolikotelo
Nahkainen M-1916 pistoolin vyökotelo Nahkainen M3 pistoolin kainalokotelo

Kaasunaamarit ja niiden laukut

Jenkkiasevoimien kaasunaamaritilanne oli sodan alussa huono. Kaikki käytössä olevat mallit olivat vanhentuneita ja huonoja. Kaasunaamareita koitettiin kovasti kehittää sodan aikana, ja kaikkea fiksua keksittiinkin, mutta jokaiseen malliin jäi merkittäviä ongelmia. Ongelmista huolimatta sota-ajan mallien kaasunaamareita tehtiin miljoonia ja taas miljoonia. Euroopan rintamalla pelättiin natsien kaasuaseita, ja kaasunaamarit pyrittiin jakamaan jokaiselle. Varsinkin alkuvaiheessa niitä myös kannettiin paljon mukana, myöhemmin sitten laukut alkoivat kummasti kadota tai täyttyä jollain muulla kuin alkuperäisellä sisällöllä. Sota-ajan hyvät ideat ja käyttökokemukset kulminoituivat vuonna 1947 käyttöön otettuun erinomaiseen kaasunaamariin mallia M9. Tämä on tuttu kaikille, sillä Suomen armeijan naamari M/61 on sitä suora kopio.
Euroopan rintaman yleisimmät kaasunaamarimallit olivat M3 ja M4, jotka molemmat tunnetaan nimellä Lightweight gas mask. Naamarin runko on ulkomuodoltaan tuttu - se on samanmuotoinen kuin suomalaisessa naamarissa mallia M/61. Naamarin keskiosasta lähti noin metrinen letku, joka päättyi erilliseen suodatinkanisteriin. Suodattimen oli tarkoitus pysyä laukussa koko ajan. Näitä naamareita kannettiin kaasunaamarilaukuissa MIVA1 ja M6. Hyviä vastaavia laukkuja ei ole olemassa, mutta aidot ja reprot eivät ole älyttömän kalliita. Suomalainen kaasunaamarilaukku on kopio jenkkilaukusta M6, mutta sen verran yksinkertaistettu versio, ettei kyllä käy kuin hyvin vähän sinnepäin -varustukseen.
Sakemanninaamarissa suodatin oli suoraan kiinni naamarissa. Tämä oli toimiva juttu, eikä suodatinkaan ollut huono. Jenkkarmeija kopioi suodattimen ja lisäsi sen suoraan M3 kaasunaamarin poskeen. Näin saatiin Assault gas mask, joka oli Normandian maihinnousun käytetyin kaasunaamari. Maihinnousun jälkeen naamarille annettiin tyyppimerkintä M5. Sitä kannettiin mustassa kumilaukussa. Vehje oli liian nopeasti tehty, ja runkomateriaalinsa ansiosta (yhdessä naamarin M3 kanssa) käyttökelvoton talviolosuhteissa. Sen valmistus lopetettiin syyskuussa 1944 ja se korvattiin vanhemmilla kaasunaamarimalleilla. Karkeasti sanottuna ulkonäöltään kaasunaamari M5 on kuin yksinkertainen ja musta versio Suomen armeijan kaasunaamarista M/61.

Pistimet, veitset ja niiden tupet

Tärkeimmät veitset Euroopan rintamalla olivat Garandin pistimet, M2 kääntöveitsi, M3 taisteluveitsi ja M4 pistin Carbineen. Myös muita veitsiä kannettiin - sekä armeijan jakamana että erityisesti yksityishankinana - mutta niitä ei tässä käsitellä.

Garandin pistimet

Garand käytti samoja pistimiä kuin aikaisemmat Sprinfield ja Enfield-kiväärit. Sodan alkuvaiheessa ainoa saatavilla ollut pistin oli mallia M-1905, terän pituus vaatimattomat 16" eli yli 40cm. Näitä kannettiin ensimmäisen maailmansodan aikaisissa puusta ja kankaasta tehdyissä tupissa sekä uudemmissa vihreissä lasikuituisissa M3 tupissa.

Vuonna 1943 otettiin valmistukseen nimenomaan Garandille tarkoitettu pistin mallia M1. Tämä on samanlainen kuin aikaisempi M-1905, mutta reippaasti lyhyemmällä terällä, "vain" 10-tuumaisella (25,4cm). Tälle tehtiin lyhyempi versio lasikuitutupesta, tyyppimerkinnältään M7.

Vuodesta 1944 eteenpäin kierrätettiin vanhoja M-1905 -pistimiä leikkaamalla niiden terä samanpituiseksi kuin pistimessä mallia M1. Näille annettiin tyyppinimeksi M-1905 E1.

M5 ja M5A1 pistimet ovat kyllä tarkoitettu Garandiin, mutta ne otettiin käyttöön vasta 1950-luvulla, juuri kun Garandia alettiin vaihtamaan uudempiin aseisiin. Ne eivät ehtineet edes Korean sotaan, eivätkä missään nimessä sovi toisen maailmansodan varustekokonaisuuteen, vaikka Garandiin kiinnittyvätkin.

M2 taittoveitsi

M2 taittoveitsi on pelkästään laskuvarjomiehille tarkoitettu piení taitettava veitsi, jolle on erikseen oma pieni vetoketjutaskunsa laskuvarjopuvun kauluksen alapuolella. Sen tärkein tarkoitus oli mahdollistaa nopea irtautuminen kiinni jumittuneesta laskuvarjosta. Veitsen terä on jousitettu ja tulee esiin nappia painamalla, joten se on helppo ja nopea saada käyttökuntoon yhdellä kädelläkin.

M3 taisteluveitsi

M3 taisteluveitsi oli tarkoitettu niille, joilla ei ollut pistoolia kummempaa asetta, tai joiden aseeseen eivät pistimet kiinnittyneet (konekiväärimiehet, konepistoolimiehet). M3 veitsi oli sen ajan pistimiin verrattuna varsin lyhyt, terältään seitsemän tuumaa. Tämä on jenkeissä melko yleinen isomman sortin käyttöveitsen terän pituus, ja M3 veitsi olikin oikein toimiva yleishyödyllinen veitsi - niin toimiva, että se saneli jenkkiarmeijan pistinten terän muodon ja pituuden seuraavaksi puoleksi vuosisadaksi.
Muodoltaan M3 veitsi on samanlainen kuin myöhemmät jenkkiarmeijan pistimet, siinä ei vain ollut minkäänlaisia asekiinnikkeitä. Kahva oli puristettu kasaan nahanpaloista ja väriltään ruskea.

M3 veistä kannettiin alunperin nahkaisessa M6 tupessa. M6 on kyllä tyylikkään näköinen, muttei tuppena sieltä parhaasta päästä, joten sitä korvaamaan kehitettiin nopeasti lasikuituinen M8 tuppi. Tämä on hyvin samanlainen kuin sen Vietnamin sodassa käyettty paranneltu versio, M8A1.

M3 veitsi oli kätevin työkalu, mitä jenkkiarmeijalla oli antaa, joten se oli haluttua tavaraa myös niillä, jotka kantoivat tavallista pistintä. Laskuvarjo- ja liitokonejoukkoja siunattiin M3 veitsien laajamittaisella jakamisella. Näillä joukoilla veistä kannettiin usein pahiksen näköiesti jalkaan sidottuna. Moni luuleekin, että M6 tuppi on tarkoitettu nimenomaan jalkaan sidottavaksi, vaikkei tämä varmasti käynytkään mielessä niillä, jotka sen suunnitelivat. Myös M8 tuppea sidottiin jalkaan.

M3 veitsi oli tosiaan niin toimiva ja suosittu, että jenkkiarmeijan seuraavat neljä pistintä tehtiin suoraan sen päälle, vain kahvaa ja asesovitteita vaihtamalla.

M3 veitsi
M3 veitsi. Kahva ei ole puuta vaan nahkaa. Nämä näkyy aidoissa sodanaikaisissa veitsissä, monen kahva on kelvannyt jyrsijöille nakerrettavaksi.

M4 pistin M1 Carbinelle

Carbinen pistin syntyi helposti, M3 taisteluveitseen lisättiin aseeseen sopivat kiinnikkeet, ja siinä se. Sodan jälkeen ilmeisesti liittolaismaissa on tehty mustilla muovisilla kahvoilla varustettuja M4 pistimiä, tämmöisiä ei toisessa maailmansodassa käytetty, vaan kahva oli M3 veitsen tapaan ruskeaa nahkaa.

Lapiot

Sota aloitettiin kenttälapiolla M-1910, joka tunnetaan lämpimämmin nimellä T-handle shovel. Tämä on kuin tavallinen pistolapio, mutta hiukan pienemmällä terällä ja naurettavan lyhyellä, poikkikahvaan päättyvällä varrella, joka siis muodostaa T-kirjaimen muodon. Lapiolle oli oma kankainen taskunsa, joka otti sisäänsä pelkän terän. Lapio roikkui taskusta varsi alaspäin, ja kiinnitettiin pyöräyttämällä hihna varren ympäri. Tässäkään taskussa ei ollut vyölenkkiä, vaan ainoastaan M-1910 rautalankakiinnitys. Lapiota oli tarkoitus kantaa Haversackin päälliläpässä pakkitaskun alla, mutta sen sai myös tarpeen tullen kiinnitettyä vyölle. Tämä lapiomalli oli sodan yleisin, ja näkyi Euroopan rintamalla rinnan uudemman kanssa.

Laskuvarjomiehillä kenttälapio oli aina vyölle kiinnitettynä. Laskuvarjomiehet käyttivät sekä uudempaa että ja vanhempaa lapiota. Hyppyä varten oli tapana sitoa lapion varsi reiteen kiinni.

Jenkeissäkin hiffattiin kääntyvän kenttälapion edut, ja näin syntyi kenttälapio M-1943. Tämä oli aika paljon samanlainen kuin saksalainen versionsakin, eli suoran varren päässä on kääntyvä terä, jonka voi lukita taitetuksi, 90 asteen kulmaan tai suoraksi tyvessä olevaa rullaa pyörittelemällä. Näin samaan tilaan saatiin paljon pidempi varsi, ja päälle vielä lapio toimi kuokkana, mikä on erinomaisen kätevä ominaisuus. Lapiolle oli oma taskunsa, joka sekin oli helppokäyttöisempi, kuin aikaisemman lapion. Taskun yläpäässä oli koko taskuin levyinen LtD-nepparilla kiinnittyvä läppä. Pohjassa oli reikä lapion varrelle. Taitettu lapio laitettiin taskuun avaamalla läppä ja sullomalla lapio sisään, ja otettiin pois yhtä helposti. Tämä helpotti ja nopeuttu huomattavasti lapion käyttökuntoon hankkimista. Taskussa oli M1910-rautalankakiinnitys, mutta ovelasti monta paikkaa kiinnikkeelle - sen pystyi sijoittamaan taskun yläpäähän, keskelle tai alapäähän. Myöhemmin otettiin käyttöön malli, jossa kiinnike oli vain yläpäässä, ja sen alta löytyi leveä vyölenkki. En tiedä, että ehdittiinkö näitä tehdä jo sodan aikana. M43-kenttälapiota kannettiin samalla lailla kuin aikaisempaakin, eli oletusarvoisesti Haversackin läpässä, mutta joskus myös vyöllä.

Reput ja pakkaukset

Haversack

Haversackina tunnettu tetsarireppu, mallia M-1928, oli jalkaväen pääasiallinen tapa kantaa sitä, mikä ei vyölle tai siihen kiinnitettyihin taskuihin mahtunut. Malli on käytännössä sama kuin M-1910, parannuksia oli vain muutamissa yksityiskohdissa. Haversackissa oli kiinteästi ommeltuna tetsarivaljaat, neljä edessä ja kaksi takana. M-1928 haversackissa valjaat kiinnittyivät samalla lailla kuin M-1936 -valjaat: takapuolella oli kaksi hihnan päässä koukkua, etupuolella taas olkain haarautui kahdeksi, joista toinen pari kiinnitettiin laukun alaosaan muodostamaan reppumaiset olkaimet, toinen taas kiinnitettiin taisteluvyöhön. Näin reppu muodosti samalla taisteluvaljaat, kannatteli vyötä paikallaan ja jakoi vähän repun painoa vyötärölle. Haversack oli tarkoitus säätää niin, että sen yläpää oli hartioiden yläreunan tasalla.
Niinkuin tästä selityksestä voi päätellä, on Haversackin kiinnittäminen ja irroittaminen hankalaa puuhaa. Voi myös ihmetyttää, että miksei erillisiä valjaita ollut - silloinhan mikään ei pidä vyötään paikallaan, kun reppua ei kanneta. Syy tähän on yksinkertainen: Haversackia ei missään vaiheessa ollut tarkoituskaan irroittaa vyöstä, vaan ideana on, että sotilas kantaa sitä aina mukanaan, joka tilanteessa.

Haversack on aika kaukana nykyaikaisesta käsityksestä repusta, ja on erinomainen esimerkki siitä, kuinka asiat voidaan toteuttaa hankalastikin, jos vain oikein halutaan. Se ei kiinteästi muodosta pussia, vaan avattuna se on läjä neljään suuntaan sojottavia kangasläppiä ja hihnanpätkiä. Erillisiä, irroitettavia osia olivat haversackin päällysläppään kiinnittyvä Meat can pouch, eli pakin tasku, sekä haversackin alaosaan kiinnitettävä pack carrier, johon rullattiin vaatteet, huopa ja telttakangas. Lisäksi mantteli voitiin sitoa kaareksi haversackin päälle. Pack carrieria tai manttelia ei kannettu taistelussa, vain siirtymisissä.

Haversackin sisään pakattiin ohjesäännön mukaisesti kaksi purkkia lihaa, kaksi pakkausta näkkileipää, vaihtosukat ja hygieniatarvikkeet omassa pussissaan. Säätämällä pakkauksesta sai kyllä isomman, jolloin sinne mahtui muutakin tavaraa.


Viimeksi päivittänyt Korhonen: 26.07.2008